Jääkauden jälkiä

Vielä 10 000 vuotta sitten nykyinen Kymijoen alue oli arktisen meren pohjaa ja suurinta osaa maamme nykyisestä pinnasta peitti satoja metrejä korkea jääpeite. Jääkauden väistyessä reilu 9000 vuotta sitten alkoi maa hiljalleen nousta jään painon alta ja muokkautui lopulta nykyiseen muotoonsa. Tällöin syntyivät myös Kymijoki ja Käyrälampi.

Käyrälammen alue sijaitsee Salpausselän pohjoisrinteen puolella ja alueella on havaittavissa selkeitä jääkauden aikaisia muovaumia, kuten moreenimäkiä ja rapakiviä. Salpausselkien harjuiseen maastoon on sopeutunut oma tyypillinen kasvilajistonsa.

Edessäsi aukeavalla harjun pohjoisrinteellä eli varjoisammalla puolella viihtyvät mm. kielo, saniaiset, imikät, sini- ja valkovuokot sekä mustakonnanmarja.

Harjut

Jääkauden jälkeen, ilmaston lämmetessä, mannerjäätikön reuna alkoi vetäytyä ja sulamisvedet virtasivat jään alla tunneleissa kohti jäätiköiden reunoja. Veden kasatessa kiviainesta tunneleihin syntyivät harjut. Vaikka harjuja on Suomessa paljon, on rakentamisen ja soranoton vuoksi luonnontilaisten harjujen määrä vähentynyt. Luonnontilaisille harjuille aloitettiin 1980-luvulla oma suojeluohjelma, jonka ensisijainen tavoite on, että niiden luonteenomaiset geologiset ja maisemalliset piirteet eivät saa sanottavasti muuttua. Lähin suojelluista harjuista on Selänpäänkangas Valkealassa.

Harjut ovat tärkeitä pohjaveden muodostumisalueita ja vaikka Suomessa pohjavettä on lähes kaikkialla, on sitä harjualeilla erityisen runsaasti. Pohjavesi on uusiutuva luonnonvara ja sitä syntyy, kun sadevesi tai pintavesi imeytyy maahan tai virtaa kalliorakoihin. Käyrälammen alueelta pintavettä on otettu 1950–80-luvuilla ja Käyrälammen etelärannalla on edelleen pintavesilaitoksen vanha rakennus.

Harjujen kasvillisuutta

Etelään ja lounaaseen avautuvilla harjurinteillä kasvuolot vaihtelevat helposti äärilaidasta toiseen. Kesien aurinkoinen ja paahteinen ilmasto vaatii lajistolta sopeutuvuutta kuumaan ja kuivaan kasvupaikkaan sopiviksi. Samojen lajien täytyy kestää myös öiden kylmyyttä. Vuorokaudessa lämpötila voi vaihdella huomattavasti.

Valkovuokko (Anemone nemorosa)

Valkovuokko on lehtomaisten, tuoreiden metsien kasvi, joka kukkii keväällä äitienpäivän aikaan sievin, valkoisin kukin. Harjujen aurinkoisten, jopa paahteisten etelärinteiden tyypillisiä lajeja ovat mm. mänty, sianpuolukka, kissankäpälä, kangasvuokko ja mäkitervakko.

Kissankäpälä (Antennaria dioica)

Kissankäpälä muodostaa rönsyillään mattomaisia kasvustoja ja kukkii kesä-heinäkuulla valkoisin tai vaaleanpunaisin, mykerömäisin, pienin kukin, jotka näyttävät pehmeiltä kissankäpäliltä.

Kielo (Convallaria majalis)

Suomen kansalliskukka, kielo, viihtyy varjoisilla paikoilla kangasmetsissä ja harjuilla. Touko-kesäkuulla kielo avaa nuokkuvat, valkoiset kukkansa, joissa on voimakas tuoksu. Tiesitkö, että kielo on saanut suomenkielisen nimensä soikeiden, kielimäisten lehtiensä mukaan?

Sianpuolukka (Arctostaphylos uva-ursi)

Sianpuolukka kukkii metsämarjoistamme ensimmäisenä. Se muodostaa suuria, tiheitä kasvustoja. Kovat, nahkeat lehdet ovat sopeutuneet aurinkoisiin ja kuiviin oloihin. Punaiset marjat ovat jauhoisia ja hieman happamia.

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis)

Etelä-Karjalan maakuntakukka, kangasvuokko, kukkii karuilla harjumäntyrinteillä valkoisin, kellomaisin kukin huhti-kesäkuussa. Kangasvuokko on rauhoitettu, joten ihastelethan niitä vain niiden omilla kasvupaikoillaan.

Ahomansikka (Fragaria vesca)

Harjualueilla viihtyvä ahomansikka tai tutummin metsämansikka lisääntyy pitkien pintarönsyjen avulla. Kesä-heinäkuulla kukkiva ahomansikka muodostaa herkullisia marjoja heinäkuulta eteenpäin. Kukapa ei olisi joskus poiminut näitä pieniä, herkullisen makeita mansikoita heinään.

Harjun pohjoisrinteelle ei välttämättä paista aurinko koskaan suoraan ja sinne sopeutuvat kasvit nauttivat varjosta ja kosteammasta maaperästä.

Mustakonnanmarja (Actaea spicata)

Mustakonnanmarjan kansanomaisemmat nimet kuolemanmarjapuu, mörönmarja ja surmanmarja kertovat jo paljon – tämä kasvi kannattaa jättää rauhaan. Koko kasvi on myrkyllinen ja jotkut voivat saada oireita jo kasvin koskettamisesta. Mustakonnanmarja kukkii keväästä valkoisin kukin ja myöhemmin kesällä muodostuvat mustat, syömäkelvottomat marjat.

Käenkaali (Oxalis acetosella)

Käenkaali on pieni, monivuotinen kasvi, joka kasvaa pääasiassa varjoisilla metsäalueilla. Se tunnetaan myös nimellä metsäapila tai ketunleipä. Käenkaali kukkii pienin, valkoisin kukin heti kasvukauden alkaessa touko-kesäkuulla.

Käenkaalin lehtien hapan maku johtuu oksaalihaposta. Se suojaa käenkaalia monilta tuholaisilta, kuten hyönteisen toukilta ja etanoilta. Suurina määrinä syötynä oksaalihappo voi ärsyttää ihmiselläkin suolen seinämiä ja aiheuttaa munuaisvaivoja. Pieni maistelu metsäretkellä tuskin vahingoittaa ketään.

Metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum)

Metsäkurjenpolvi viihtyy erityisesti lehtomaisissa ja kosteissa ympäristöissä. Se kukkii pinkein, lilanpunaisin tai valkoisin kukin eteläisessä Suomessa jo touko-kesäkuun vaihteessa. Pohjoisemmassa Suomessa metsäkurjenpolvi tunnetaan myös juhannuskukkana kukinnan alkamisajan mukaan. Metsäkurjenpolvet, kuten muutkin kurjenpolvet, ovat perhosien suosiossa.

Jokaisenoikeudet

Luonnosta saa poimia luonnonvaraisia kukkia, mutta puuvartisia kasveja ei saa vahingoittaa tai niiden oksia taittaa. Rauhoitettujen kasvien kerääminen tai hävittäminen on lain nojalla kielletty. Lisäksi tuohen, mahlan, sammalten ja jäkälien kerääminen on kielletty ilman maanomistajan lupaa. Muistathan kunnioittaa myös arvokkaiden harjualueiden herkkää luontoa ja maaperää kulkemalla pääasiassa merkityillä reiteillä ja valmiilla poluilla.