Perillä Kouvolassa -podcast, episodi 1 (tekstivastine)

Hei, lähdetään helpolla! Eli kerro ensin, kuka sinä olet, nimi, ikä, mitä sinä teet työksesi, missä asut?

– Elikkäs mie, mie! Olen opetellut tätä uutta hienoa murretta. Mie olen Milla Paloniemi. Pääosin identifioin itseni sarjakuvataiteilijaksi, jota olen ollut ihan pikkulapsesta lähtien.
– Sen lisäksi olen kuvittaja, graafinen suunnittelija ja muusikko. Vähän tämmöinen yleinen esiintyvä taiteilija. Ja sarjakuvaopettaja myös jonkun verran. Ja sitten olen ponifarmari vahvasti.
Eli monitoiminainen.
– Kyllä, kyllä. Mutta varmaankin se sarjakuvataiteilija on se semmoinen yläotsikko. Mitä muuta siinä oli siinä litaniassa. Olen 40-vuotias. Tulen alun perin Etelä-Pohjanmaalta. Sitten olen asunut 15 vuotta Helsingissä. Ja sitten asuin kolme vuotta Pispalassa, Tampereella. Ja sitten toiset kolme vuotta vielä Teiskossa mun ekalla ponifarmilla. Ja nyt olen erittäin erittäin onnellisesti asunut vähän päälle puoli vuotta täällä Sippolassa.

Miten päädyit tänne nimenomaan Sippolaan?

– Silloin kun synnyin. Mitenköhän sen nyt lyhykäisyydessään kertoo. Se on vähän ehkä semmoinen mystinen juttu. Mä en itse asiassa itsekään vielä tarkalleen tiedä, mutta vaikuttaa. Vähän ehkä nyt tämmöistä hörhöltä kuulostaa, mutta vaikuttaa siltä, että mun kuuluu olla juuri täällä. Mutta tämä oli siis tämmöinen… Se oli itse asiassa mun entinen parisuhde, jossa tämä henkilö heitti vähän läpällä. Koska mä olin haaveillut hevostaidekeskuksesta. Tai tämmöisestä paikasta, missä voisi järjestää hevostaidenäyttelyitä ja taideresidenssitoimintaa ja semmosia tapahtumia. Sitten se mun Teiskon farmi ei ollut ihan… Siellä ei puitteet olleet ihan tarpeeksi isot. Että oli vähän pieni se talo. Se oli hyvä paikka harjoitella ja tosi idyllinen, semmoinen kahden järven välissä. Ja opin tosi paljon. Mutta tosiaan tapahtumajärjestäminen oli vähän semmoista kömpelöä. Niin sitten tämä minun entinen kumppanihan heitti läpällä, että pitäisikö muuttaa isommille tiluksille.
– Ja sitten mä läpällä googlasin. Että, no katsotaan huvikseen, mitä tuo internet tarjoaa. Ja mä olin siis todella kuvitellut, että mä olen siellä Teiskossa unelmieni äärillä. Ja kaksi järveä, haloo! Mutta se oli ehkä semmoista aikaa, että mä en vielä ihan täysin osannut… Tai mä en tunnistanut semmoista intuitiota tai jotenkin niitä. Että mä vähän taistelin ja käänsin asiat päinvastoin. Koska mä oon aina ollut joki-ihminen. Mä oon kasvanut joen varrella. Ja se on aina ollut mun sydämessä tosi tärkeä elementti. En tiedä miksi, mutta varmaan, että se on vaan virtaavat asiat ja se tuntuu jotenkin rauhoittavalta, kun on semmoisia lähipiirissä. Mutta sitten mä kuvittelin, että mä oon järvi-ihminen. Niin sen takia, että olin siellä Teiskossa. Mutta en siis ole. Olen joki- ja ehkä meri-ihminen. Mutta joo, sitten mä törmäsin tähän ilmoitukseen tästä tilasta. Siinä oli kuva tuosta punaisesta talosta. Toinen on tommoinen klassinen, punainen tupa ja perunamaa tyyppinen. Maailman romaattisin rakennelma. Ja sitten oli kuvia koskesta ja Joesta. Niin mulle tuli heti tosi vahva fiilis, että mikäs paikka tämä on. Ja sitten mä läpällä jälleen kerran vähän siinä katsoin, että mikä tää Sippola on. Ja sitten kävi ilmi, että Sippola on joku puoden kylä 22 ja, että on Taidekeskus Antaresta. Ja paljon semmoista kaikkea kiinnostavaa pientä tuli. Mikä tuntui heti jotenkin omalta. Mutta tää oli ihan tämmönen vitsijuttu aluksi. Mutta sitten lähdettiin reissuun, erottiin siellä reissussa. Ja sitten tulin sydän paskana sieltä takaisin sinne farmille. Ja päätin, että lähden yksin sitten katsomaan tätä paikkaa. Ja täällä oli siis toi koski ja joki. Mä aloin suurin piirtein itkeä, kun mä kävin siellä. Mä olin heti silleen, että okei, tää on nyt oikein. Eli seurasin ihan sydäntäni. Mutta toki se ei ollut ihan niin yksinkertaista. Mun piti saada se toinen farmi myyntiin. Ja siinä oli omat vaikeutensa. Ja mun piti oikeastaan siinä kesän puolivälissä. Mä myin sitä koko kevään. Mutta mun oli pakko päästä irti siitä pakonomaisesta tarpeesta muuttaa tänne. Mun piti maadottua ja rauhoittua. Että ehkä mä voin sittenkin jäädä tänne Teiskoon. Ja heti kun mä sain sen rauhan, niin sitten sinne tuli ostajat. Tässä on opittu tämmösiä läksyjä.

Onko tänne Sippolaan ollut helppo asettua?
– No on. Siis hämmäntävän helppoa. Mä olin asunut täällä varmaan pari viikkoa. Ja mä ihmettelin vaan nukkumaan mennessä, että mitä hemmettiä. Että miten mulla voi olla näin kotoisa olla täysin vieraassa paikassa. Jotenkin jotain tässä on semmoista, mikä mut tänne on vetänyt. Joka on lähtöisin ehkä jostain mun ulkopuolelta. En osaa tarkalleen sitä määritellä. Mutta mulla on ollut tosi turvallinen olo täällä. Ja semmoinen rauhaisa. Mä en ole ehkä aikaisemmin mun kodeissa, missä mä oon asunut, niin mä en ole tuntenut näin vahvaa kiintymystä näihin rakennuksiin. Ja tohon metsään ja jokeen ja semmoista. Ja sitten musta on niin ihanaa, että täällä on tämmöistä kyläpöhinää. Kun siellä se Teiskohan oli vähän enemmän vähän syrjässä ja semmoinen mökki eliöitä ja näin. Niin olin aika yksin siellä. Niin täällä ei ole ollut, mä en ole ollut hetkeäkään silleen jotenkin raastavan yksinäinen täällä. Vaikka yksin asunkin tässä nyt yksin so far,  Niin ei ollut. Että oon kokenut yksinäisyyttä, mutta sitä on voinut kokea silleen jotenkin turvallisesti. Koska mä tiedän, että mä voin lähteä tonne kylille. Ja siellä on kivoja ihmisiä, joihin oon tutustunut.

Hei, miten sitten puhuit tämän sarjakuvapiirtämisestä ja varmasti Kiroileva Siili on se tunnetuin. Niin miten Kiroileva Siili syntyi?
– No siis Siilihän syntyi 2003, kun mä olin just muuttanut Etelä-Pohjanmaalta ja lähtenyt Vantaalle opiskelemaan graafista suunnittelua. Sitä lähdin opiskelemaan silleen, että en oikein tiennyt mitä haluan tehdä elämässäni. Niin sitten löysin tämmösen alan, jossa saa piirtää. Niin sitten päädyin sinne Vantaalle. Ja se ehkä oli semmoista… Siis mä loin Siilin täysin spontaanisti taidehistorian luennolla. Sanoinko mä sen jo? Niin, niin tota… Piirsin pari semmoista strippiä. Ja mä oon siis aina tehnyt silleen, että kun on ollut koulussa vähän tylsää ja pitänyt jotenkin varsinkin historiaa semmoista, että ei jaksa keskittyä millään, niin sitten piirtäminen on aina auttanut mua keskittymään, mikä on käsittääkseni ihan jotenkin luonnollistakin ihmiselle, ettei kykene keskittymään niin hirveästi. Ne on itse asiassa tuossa seinällä, ne ekat stripit. Mutta sinne luentomuistiinpanojen sekaan sitten rustailin. Ja Siili syntyi tosi intuitiivisesti. Mä oon sitä paljon miettinyt ja sitä on paljon kysytty, että missä se tuli. Mutta hän vaan vähän kanavoitui minusta ulos tai jotenkin purskahti. Ja siis varmasti mä oon ollut tosi ujo ja tosi semmoinen kiltti ja estynyt. Ja tämmöinen, jotenkin hyvin semmoinen pidättyväinen ulospäin.
– Toki olen saattanut näyttää hurjalta, mutta en todellakaan ole jotenkin rohkea tyyppi. Siili varmasti tuli minulle voimaeläimeksi, jonka kautta saan ilmaista aggressiota, perkele! Uskon, että se on Siilin menestyksen salaisuus, että se on niin vilpitön. Tai että en ole luonut sitä brändinä. Ajattelen, että sellainen taide tulee lähemmäs ihmistä, joka syntyy sen taiteilijan todellisesta tarpeesta luoda se asia X. Siilin tarina lähti siitä, että internet oli aika uusi asia vuonna 2003, 20 vuotta sitten. Sitten laitoin jälleen kerran läpällä esille ne pari. Skannasin ne esille. En miettinyt sitä yhtään. Tämän nimi on Kiroileva Siili. Se oli ihan puhdas vahinko. Se alkoi saada sitä kautta heti hirveästi tykkäyksiä. Siellä virhe.org-nimisellä sivustolla alunperin jotain eläinmuotokuvia. Hyvin kivaa ja söpöä. Eikä todellakaan mitään anarkistisempaa matskua. Se heti löysi omat lukijansa. Siitä pikkuhiljaa tämä menestys kasvoi.

Miten olet hevosten pariin löytänyt? Nyt on ponifarmi.
– Hevoset ja sarjakuva liittyvät tosi vahvasti toisiinsa. Olen piirtänyt tarinoita niin kauan kuin muistan. Se on ollut tosi vahva tarve aina. Olen alle kouluikäisestä kuulemma piirtänyt. Aina sanon, että en muista aikaa, jolloin en olisi piirtänyt sarjakuvia. Olen piirtänyt niitä ihan aina. Edelleen se fiilis, kun piirrän, on sama kuin lapsena. Tiedän, että tätä minun kuuluu tehdä. Haluan siitä myös rahaa nykyyään. Ammatti ylpeys on olemassa, mutta myös riemu. Saatan piirtää huvikseenkin aika paljon. Nautin siitä tosi paljon. Riemu ja ilo on myös se, mitä haluan jakaa muille. Haluan auttaa ihmisiä löytämään piirtämisen ja luomisen riemun, eikä ryppyotsasta. Siihen on omat tyypit, jotka opettaa nysväämistä. Olen se, joka lietsoo sellaiseen: Leikitään!

– Siinä kohtaa, kun hiffasin, että tarinoita voi laittaa ruutuihin, olin lukenut Lena Furberin hevossarjakuvia jo alle kouluikäisenä. Opin tunnistamaan hänen tyylinsä jo tosi aikaisin. Minulle tilattiin Hevoshullu aika pikkulapsena. Minun mummoni itseasiassa edesmeni tässä juuri. Hän on ollut kovasti mielessäni. Hän oli tämmöinen hevosnainen. Siellä oli suomenhevonen, jonka kanssa pääsin hengailemaan. Sain konkreettisia hevoskokemuksia tämän hepan kautta. 8-vuotiaana kävin Jalasärvellä sarjakuvaleirin, johon tuli opettajaksi Veikko Joonas Savolainen. Hänkin on nykyään edesmennyt. Joonas piirsi myös hevosia. Hän piisi niitä tosi nopeasti. Hän on suomalaisen sarjakuvan ”grand old man”. On tosi paljon tukenut muita piirtäjiä ja toimittanut legendaarista sarjalehteä. On tosi monialainen tyyppi. On tehnyt seikkailusarjakuvaa ja humoristista Hirnu-sarjakuvaa, jota myös julkaistiin Hevoshullussa. Muistan, että se oli tosi vaikuttavaa, että tapasin oikean elävän sarjakuvataiteilijan, joka tekee työkseen sarjakuvia. Se oli huikeaa. Samaistuin siihen, kun hän näytti livenä piirroksia. Hän piirisi tosi nopeasti. Minun juttu on se, että luon tosi vauhdilla ja ilmeikäistä meininkiä. Minä kopioin hän täysin Lenaa. En ehkä tyylillisesti niin paljon muistuttanut Lenaa, mutta matkin, että piirsin omia versioitani Polle Maailman Monin Ponista. Jopa se nimi oli sama. Minä suoritin, että täällä varmaan kuuluu tehdä näin. Minä myös toin sinne omaa vauhdikasta vivahdetta. Se oli ensimmäistä kertaa, kun piirsin sarjakuvia ruutuihin.
– Joonas tajusi, että matkin Lenaa, koska se oli myös hänelle tuttu. Hän näki siellä jotain muuta. Minä muistan, että se oli todella vaikuttunut minun piirtämisestäni. Hän sanoi minulle hyvin painokkaasti silloin, että älä ikinä lopeta piirtämistä. Minä tunsin Joonaksen vielä hänen kuolemaansa saakka. Hän on ollut minulle tosi iso mentori. En minä häntä tuntenut niin hyvin henkilökohtaisesti. Arvostin häntä taiteilijana tosi paljon. Aina, kun me nähtiin tai joskus jopa soitettiin, hän aina sanoi, että älä ikinä lopeta piirtämistä. Se on jäänyt elämänohjeeksi. Hän sanoi myös vanhemmilleni tosi painokkaasti, että pitäkää huolta, että tällä tytöllä on aina kynä ja paperia. Tämä on huikeaa, mikä vaikutus hänellä on ollut ja miten tämä kaikki liittyy hevossarjakuviin. Hän oli kuulemma vielä soittanut leirin päätteeksi. Hän myöhemmin kertoi, että tämä oli se puoliso, jolta kuulin tämän. Hän oli soittanut vaimolleen ja sanonut, että tosi hyvä leiri ja kurssi, mutta siellä on yksi tyttö, joka jotenkin nousee sieltä joukosta.

– Sitten aloin piirtää omia heppasarjiksia. Joonas oli silleen, että luo omia hahmoja ja keksi omat ideat, älä kopioi muuta. Sitten aloin piirtää Ronski – poni vailla vertaa. Sitten tein kaikkia omia heppalehtiä. Siihen aikaan olin ainoa tyyliin meidän koulussa, joka teki tätä, mutta sitten Hevoshullu-lehdessä jotenkin. Maailma oli aika hidas silloin, että ei ollut interneetsiä. Hevoshullusta luettiin muiden tyttöjen heppafiilistelyitä.
– Sarjakuvan on aina kulkenut, että tämä siili mahdollisti minulle sen, mitä kaikkea minä nykyään teen.

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia tai unelmia sinulla on?
– Nyt on tällainen vaihe minun elämässäni, että olen päässyt käännekohtaan. Minulle tämä, että täytin 40 ja onnistuin. Olen siis tehnyt todella paljon töitä omien rajojeni kanssa. Se on ollut todella kivulias matka. Huomenna tulee uusi albumi, jonka nimi on Laastari. Se on omaelämänkerrallinen sarjakuva, joka kertoo muutoksesta, selviytymisestä ja siitä, miten pystytetään omat rajat. Myös oppii kuuntelemaan omia tarpeitaan ja ottamaan tosissaan ne, eikä vähättelemään sitä, mitä sinun sisälläsi tapahtuu. Se on ollut äärimmäisen vapauttavaa, että olen uskaltanut tehdä sen nyt vihdoin. Se on kahdeksan vuotta kytenyt sisälläni. Nyt on todella paljon energiaa vapautunut. Se on tuntunut merkitykselliseltä.
– Minulla on tällainen käännekohta, että olen saavuttanut todella paljon sellaisia juttuja. Minulla on nämä hepat ja farmi. Nyt voi alkaa poimia näitä hedelmiä, mitä olen tässä kasvatellut. Ponifarmin nimi tulee siitä, että kuulin saksankielisen sanonnan 2019, jolloin olin ostanut ensimmäisen varsani. Kuulin, että Saksassa on sanonta, joka kuuluu näin: Dost leben ist kein Ponyhof? Ja se ei ole kai kovin vanha, mutta se tulee jostain.  Joku bändi tai joku oli jossain vaiheessa 2000-luvun alkupuolella tai jotain tämmöisen heittänyt.
Ja sitten se jäi mun mieleen tosi vahvasti, ja koska olen tällainen kunnon vastarannan kiiski ja kyseenalaistaja, niin mähän heti olin silleen, eli siis suomeksi, että ”elämä ei ole ponifarmia”, elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Hyvin tämmöinen lannistava, jotenkin semmoinen, nyt perkele, mitään ponifarmia. Niin sittenhän mä tietysti olin, että ei kun minä haluan, että minun elämäni on ponifarmi, tai että miksei se voisi olla ponifarmi. Niin siitä lähtisi tavallaan tämä ajatus siitä, että mä haluan ympäröidä itseni tämmöisillä asioilla, joita haluan koko sydämestäni. Mä haluan mennä kohti unelmiani ja tehdä asioita, että mä en halua enää tehdä puolivillaisesti tai jotenkin silleen, että mä haluan fokusoida semmoisiin asioihin, jotka tuntuu koko mun sydänalassa siltä, että on oikein. Mikä on vaatinut duunia ja rohkeutta ja vaatii edelleen. Mutta ajattelen, että olen tietyssä käännekohdassa ja nyt ainakin tiedän, mitä ehdottomasti en halua, ja tiedän mitä haluan ja mitä kohti. Mutta tulevaisuuden unelmia nyt sitten on tietysti, että tämähän nyt on aivan kaaos tällä hetkellä, tämä farmi ja nämä talot on ihan ei kovin hyvässä kunnossa.
– Haen rahoituksia tällä hetkellä, apurahoja ja semmoisia hevostaidekeskuksen kehittämiseen. Tykkään tämmöistä kaikista sanavääntelyistä, niin mä käytän tässä sanaa ”turvallinen tila”, koska turpa. Tämä on muutenkin ollut jotenkin pinnalla, tämä turvallisuus ja hevosten turvat ja kaikki. Ja sitten mä tykkään siitä, että asiat voivat olla todella syvällisiä ja ne voi olla todella rankkoja, ja sitten samaan aikaan ihan hirveän kepeitä ja urpoja. Ja se on sitä tasapainoa, se on sitä ponifarmi-filosofiaa, ikään kuin mitä mä haluan vaalia. Että ei ääripäitä, vaan semmoista, että sallitaan rosoisuus ja keskeneräisyys ja semmoinen. Että täällä saa olla semmoinen jotenkin villi ja vapaa.
Villivarsa.
– Mutta katsotaan, mihin tämä nyt vielä tästä sitten etenee. Mutta unelmia on tosi paljon uusia unelmia, tai tavoitteita ehkä enemmänkin, eikä niinkään pelkkiä haaveita. Tai silleen, että tiedän suunnilleen, mitä kohti olen tässä menossa. Huh!

Sitten vielä viimeisenä, että kehu vähän tätä sinun asuinaluetta, Sippolaa. Miksi tänne kannattaisi tulla käymään tai jopa muuttaa?
– No mulla ei ole kyllä mitään negatiivista sanottavaa tässä nyt puolen vuoden aikana. Mä en ole vielä täällä hirveästi pyörinyt. Mä olen tuossa Antareksessa pyörinyt, ja siellähän järkätään kaikkia tapahtumia. Että siellä tämä Paikalliin ry järkkää. Siellä itse asiassa kävinkin silloin vappumeetingissa, silloin kun ennen kuin vielä olin ostanut tätä, kävin haistelemassa tunnelmia. Ja tykästyin kyllä kovasti. Että täällä on siis todella tämmöinen tekemisen meininki. Paljon aktiivista porukkaa tuolla kylällä. Tämä mun farmi tietysti on täällä tosi ihana.
– Ja mun mielestä tämä ei ole mitenkään liian kaukana kaikesta. Tai en koe olevan jotenkin kauhean syrjässä. Että tästä nyt ihan näppärästi ajelee Mylsään ja Koupolaan ja Inksaan. Mitäs tästä nyt muuta. Täällä on hyvä pöhinä. Täällä on tämmöistä boheemia ilmapiiriä.

Hei kerro. Kuka sinä oikein olet?
– No mä oon Riina. Mä oon tämmöinen seikkailunhaluinen ihminen. Tykkään vähän monenlaisesta. Ollaan monessa mukana. Ja siis oon tietenkin äiti kahdelle ihanalle tytölle. Ja puoliso miehelle. Ja me asustellaan täällä Verlassa eläimien kanssa. Ja pyöritän täällä tämmöistä retriittikotia, joka on mun unelma. Ja olen myös liikunnanopettaja: Liikuntatieteiden maisteri. Ja teen siis myös liikunnan alan töitä aika laajasti.

Miten sinä ja sinun perheesi päädyitte Verlaan?
– No tää on vähän semmoinen love story. Silloin joskus aikanaan, kun olin urheiluopistossa töissä ihastuin mieheen. Ja hän toi mut treffeille Vierumäen urheiluopiston kautta. Päädyttiin sitten tänne treffeille. Ja rakastuin kyllä sillä reissulla sekä mieheen että tähän kylään.

– Eli hän vietti täällä paljon vapaa-aikaa ja sitten vietettiin sen jälkeen yhdessä vapaa-aikaa. Yhdellä tämmöisellä seikkailureissulla, niin oli pyöritty tässä kylällä jo varmaan vuoden päivät, niin sitten kerran näin täällä metsässä tämmöisen autioituneen kyläkoulun ja monen mutkan kautta se sitten päätyi meille. Ja nyt me ollaan täällä.

No onko tänne Verlaan ollut helppo asettua?
– No joo, mehän tultiin tänne siis silloin koronan aikaan 2020, kun haluttiinkin tietyllä tavalla vähän vetäytyä kaikesta tänne. Ja meillä oli tämä iso projekti täällä meneillään, niin meillähän on ollut aikamoista seikkailua tämä meidän elämä. Me asettauduimme asumaan tämmöiseen vanhaan kyläkouluun, joka on ollut autiotalo monta vuotta. Ei täällä ollut sähköjä eikä vesiä eikä mitään. Käytiin järvessä uimassa ja pesulla. On ollut haastava alku tämän asumismuodon kautta, mutta nyt sitten kun me ollemme asettautuneet tänne, että meillä alkaa olla kotikunnossa ja tämä retriittikoti pyörii tässä, niin nyt vasta alkaa jotenkin tajuamaan, että täällä me nyt ollaan ja tällaista tämä elämä nyt on. Ja ollaan täällä tietenkin aika kaukana palveluista, mutta kauppa on kuitenkin tuossa aika suht lähellä. 10–12 kilsaa, mitäköhän tässä nyt on: 10–15 minuuttia. Ja koulukin on kuitenkin lapsille ihan lähellä ja kyllähän tuosta nyt sitten pääsee ihan kivasti suhaamaan sitten kaupunkiin. Ja tietysti aina miettii palveluiden kautta tätä elämää. Mutta täällä on se rauha ja se seesteisyys, mitä kuitenkin arvostaa tosi isosti elämässä, niin sitä me kyllä täällä saadaan isosti nauttia.

No hei, nykyinen koti toimii myös retriittikotina, niin minkälaista retriittien järjestäminen on?
– Siis aivan ihanaa. Se on aivan siis jotenkin… Mä oon niin karjalainen luonne, että mä tykkään järjestää juhlia ja tällaisia elämyksiä. Niin tämähän on just sellaista elämyksien järjestämistä, että jokainen retriitti on tosi uniikki. Se on tosi räätälöityä ja siinä totta kai osallistujatkin tekee sen tunnelman, että se on tosi tosi spesiaali juttu. Ja sitten tietysti mä saan yhdistää tähän kaikki mun rakkaudet, eli tietysti jooga, mikä on mulle ihan mun koko elämä ja identiteetti isosti. Eli tähän saa laittaa omaa itseään tosi luovasti peliin. Että on kukkavorkshoppeja tai maalausworkshopeja tai taidemaalausretriittejä, tai sitten on jotain mitä kaikkea, mitä tähän voi yhdistää sitten mukaan.

Hei, miltä sun tuleva kesä näyttää?
– Oi, sehän on ihana. Aivan unelmien kesä tulossa. Meillä on entistäkin enemmän nyt tulossa retriittejä, ja tosi monipuolisesti ja aivan ihania yhteistyökumppaneita. Ja tosi täynnä sekä kaikille avoimia retriittejä, että myöskin yksilöllisesti räätälöityjä omille porukoille.

Kerkeetkö yhtään lomailemaan?
Joo, totta kai on. On mulla siellä muutama viikko sellaista ihan etta täysin pelkkää: relax. Täytyy palautua myös hyvin. Kun antaa niin paljon, niin täytyy myös pitää itse sitä hyvää huolta.

Miten palaudut?
No, hengittelemällä, juokaamalla. Mulla on sellaisia kahden tunnin jin-joogasessioita. Ja tietysti tykkään lähteä kavereiden luokse kylään. Ja tietysti lasten kanssa ja eläimien kanssa. Heti kun menee tuonne lammastarhaan vähän rapsuttelemaan lampaita tai sitten nuuskuttelemaan heppaa. Niin onhan se nyt heti sellainen kokonaisvaltaisen mukaansa imaiseva sellainen läsnäolon hetki. Niin sitten, se on ihanaa.

Onko täällä Verlassa jotain sellaista paikkaa, tai tässä teidän tiluksilla, no okei se lammastarha tai hepan nuuskuttelu, mutta että minne meet sitten hengittelemään?
– No siis tästähän nyt ei tarvitse kuin astua ovesta ulos, niin pääsee heti metsään. Ja siellä on ihanat omat polut ja seikkailut, mistä tykkään käydä. Minulla on paljon sellaisia lempipaikkoja. Tuolla vesistöjen ääressä, vähän aina eri vesistön ääreen, kun jalkautuu, niin aina löytyy semmoinen palauttava hetki.

Jes, hei sitten vielä lopuksi, niin kehu vähän tätä sun asuinaluetta ja Verlaa, että miksi tänne kannattaisi tulla käymään tai jopa muuttaa?
– Oi, oi jopa muuttaa. Siis onhan tää nyt, mun mielestä ihan tämmöinen satuparatiisi, että tämmöinen idyllinen pieni ruukkikylä, joka on tosi tosi hiljainen ja rauhallinen, että aina kun tänne tulee ihmisiä, ne ovat, että miten täällä on niin ihanan hiljasta. Ja sitten täällä on kuitenkin joku sellainen ihana tunnelma, että tää on niin täynnä tarinoita, että ne tarinatkin jotenkin ruokkivat sitä mieltä ja mielikuvitusta. Täällä on vireä kyläyhteisö, täällä on tosi aktiivinen kyläyhteisö. Vaikka asukkaat nyt ei ole hirveän nuorta sorttia, mutta se ei haittaa kyllä yhtään. Täällä on tosi sydämellistä, kivaa porukkaa. Ja toki kesällähän tää on sit kyl tosi vilkas, että täällähän käy turisteja ihan hirveesti. Mutta ei se kyllä häiritse mua ainakaan mitenkään. On oikeestaan tosi kivaa vaan, että on kesäisin eloa ja sitten talvisin saa olla kyllä ihan omassa rauhassa. Joo.
Hei, kiitos oikein paljon.
–Joo, kiitos.

Kiitos, kun kuuntelit Perillä Kouvolassa podcastia. Lue lisää kouvolalaisten tarinoita osoitteesta www.kouvola.fi/perilla.