Kaupunginmuseo Poikilon näyttely ”Mistä Kouvola on tehty” kutsuu jakamaan muistoja. Näyttelyssä näkee nostalgisia filmejä ja valokuvia nykyisen Kouvolan alueelta ja voi pohtia omaa suhdettaan tärkeisiin paikkoihin. Mitä mieltä nuori Niilo Marttinen ja eläkkeellä oleva Elvi Nio olivat näyttelystä – lue tiedotuslehden juttu.
Inkeroisissa asuva ja yläkoulua käyvä Niilo Marttinen on tyypillinen kouvolalainen: molemmat vanhemmista työskentelevät kartongin- ja paperin jalostusteollisuudessa. Neljätoistavuotias on myös suunnannäyttäjä, hän pääsi oman koulunsa ääniharavana nuorisovaltuustoon. – Lähdin sinne ehdolle, kun yksi kaveri suositteli.
Samalla tavoin kaverin suosittelemana aktiivinen nuori lähti vapaapalokuntaan. Musiikkia rakastava Marttinen innostui soittamaan myös oboeta Pohjois-Kymen musiikkiopistossa, kun kuuli musiikintunnilla soittimen lumoavan äänen.
Museon näyttelyssä Niilo Marttinen bongailee seinältä tuttuja paikkoja: Ankkapurha, Repovesi ja Tykkimäki, joissa hän on käynyt useamman kerran. Lankapuhelin herättää hilpeyttä, sillä vuonna 2009 syntynyt ei ole koskaan soittanut sellaisella.
– Olisihan se ollut aika hienoa elää entisaikaan 1980-luvulla, jolloin kaikki oli yksinkertaisempaa ja onnellisempaa, kun ei ollut somea. Mutta en kyllä olisi selvinnyt 1800-luvulla, silloin elämä oli haasteellisempaa, hän pohtii.
Nostalgisten valokuvien ja kaitafilmien lisäksi näyttelyssä esitellään myös tuoksuja. Marttiselle ensimmäisenä mieleen tulee paikkakuntaa leimaava tehtaan ominaistuoksu. Hän on kasvanut tuossa vähän epämiellyttävän pistävässä hajussa, sillä tehtaat sijaitsevat kotia lähellä. Toinen miellyttävämpi tuoksu löytyy näyttelyn seinältä, se on oman kodin tuoksu.
Hieno nähtävyys hänestä Inkeroisissa on Oppari, opiston ranta ja laituri, jossa on kesäisin mukavaa viettää aikaa yhdessä. Sen Marttinen lisäsi interaktiivisen näyttelyn suosikkipaikkoihin. – Tämä on hieno näyttely, kun voi itse vaikuttaa sen sisältöön, hän kehuu.
Millaista on nykynuoren asua Kouvolassa? Marttinen kertoo, että suurin ongelma on kiusaaminen, joka on ryöpsähtänyt huolestuttaviin mittasuhteisiin. Itsekin kiusaamisen kohteeksi joutunut nuorisovaltuutettu kannustaa jokaista kiusaamisesta kärsivää puhumaan asiasta, sillä hänkin sai katkaistua kierteen.
Marttinen arvostaa Kouvolassa luontoa ja sen kauneutta. Verkostoitumisen arvon ymmärtävä nuori vaikuttaja lisäisi kaupunkiin isoja tapahtumia, panostaisi ympäristöön ja loihtisi lisää väriä harmaisiin talomassoihin, jotka ovat leimallisia Kouvolalle.
Koko elämänsä nykyisessä suuressa Kouvolassa elänyt Marttinen kokee, että hän on kouvolalainen, mutta kotoisin Inkeroisista. – Olen kaupunkilainen, mutta haluaisin olla maalta. Ja voisin hyvin kuvitella, että palaan opiskelujen jälkeen takaisin Kouvolaan.
Kuusankoski otti heti omakseen
Kuusankoskella asuva, ensi vuonna 90 täyttävä Elvi Nio nousee Poikilon portaita kevein askelin ja toteaa, että täällä hän on joskus tanssinut kantririvitanssia. He olivat tanssiporukalla ja kuorolla esiintymässä kansalaisopiston kevätjuhlassa. Hengästyttävän monissa yhdistyksissä mukana oleva toimen nainen tuntee Kuusankosken perin pohjin, mutta nykyisen kokoisesta Kouvolasta kertovassa näyttelyssä on hänelle paljon uutta tutkittavaa. – Tämä on todella mahtava näyttely, täytyy tuoda Tähteen Martat tutustumaan oikein ajan kanssa, hän suunnittelee.
Kaupunginmuseon seinälle listatuista mielipaikoista Nio poimii Väkkärän matonpesupaikan. Se vie vanhoihin hyviin aikoihin 1970-luvulle, jolloin kahden tyttären äiti kävi siellä pyykillä.
Savitaipaleella syntynyt sota-ajan lapsi muutti aikoinaan miehen työn myötä Kuusankoskelle. Omakotitalo rakennettiin Tähteelle, siis tarkemmin ottaen sinne Väkkärään.
– Kymiyhtiö oli hyvä työnantaja, piti huolta työntekijöiden perheistä. Tiesin heti kun muutin, että haluan jäädä Kuusankoskelle loppuelämäksi. Kun mieheni kuoli vuonna 1991, muutin asumaan luhtitaloon Kuusankosken keskustaan, hän kertoo.
Näyttelyä kiertäessä Nion ajatukset matkaavat myös lapsuuteen Savitaipaleelle, jossa hän eli kymmenlapsisen perheen kuopuksena. Koulumatkoille ei ollut aina kenkiä, mutta koskaan ei tarvinnut mennä nälissään nukkumaan.
Elvi Nio kertoo, kuinka kuusi vanhinta veljeä lähti sodan aikaan rintamalle.
– Oli todellakin ihme, että kukaan heistä ei kuollut. Toivottavasti me suomalaiset emme joudu kokemaan enää sotaa.
Lue Outi Myllymäen juttu kokonaisuudessaan kaupungin tiedotuslehdestä (sivulta 26 alkaen). Kuvat Marja Seppälä.