Röllän matkassa

Nykyään melojien suosiossa oleva Väliväylä on aikanaan (vuosina 1890–1963) toiminut uittoreittinä Saimaalta Kymijoelle, josta uitto jatkui aina Kotkaan saakka. Tukit kulkivat alapuolella virtaavaa Jyräänjokea pitkin Käyrälampeen. Uittoa varten Käyrälammesta oli erotettu uittoväylä, josta tukit hinattiin tukkilautan eli röllän avulla Käyräjokeen, koska järven olematon virta itsessään ei kuljettanut tukkeja.

Tukinuitto oli kesäaikaan läpi vuorokauden jatkuvaa työtä ja tärkeä elinkeino alueella niin siellä asuville ihmisille kuin puutavarateollisuudellekin. Keväällä, kun aurinko sulatti lunta ja jäätä, alkoivat valmistelut kesän uittoja varten. Tervapadat kiehuivat, jotta veneet ja röllä saivat uuden tervakerroksen. Väylän auettua alkoivat väylälle ensin kulkea varastoidut ja väylän varteen kootut puut, kunnes Saimaalta tulevat puut saavuttivat Käyrälammen ja kesän uitot aloitettiin täydellä teholla.

Uittoon mahtui koskea, virtaa, suvantoa ja järveä. Tärkeitä huomioonotettavia luonnonvoimia olivat tuulen suunta ja veden virtaus. Uittoreittiä ohjattiin ja rajattiin mm. erilaisin puomein, pollarein, portein ja padoin. Joskus vastatuulen ollessa kovaa työt keskeytettiin ja takaisin töihin tultiin yöllä tuulen hiljennyttyä.

Talvi katkaisi uittokauden, kun jää sulki väylät. Toimettomaksi ei toki jääty silloinkaan, vaan talvi oli hyvää aikaa tehdä korjauksia jään päältä.

Uiton merkitys väheni 1960-luvun loppupuolella, kun tieliikenne ja rautatiet alkoivat korvata vesiliikennettä.

Uiton historiaa

Uitolla on Suomessa pitkä historia. Vesireittejä puun kuljetukseen käyttivät mm. laivanrakentajat, sahat ja tehtaat. Uitto alkoi yleistyä voimakkaasti 1800-luvun lopulla metsäteollisuuden laajenemisen myötä. Uiton kultakausi kesti aina 1950-luvulle saakka, jolloin muut kuljetusmuodot, tieliikenne ja rautatie, alkoivat korvata vesiliikennettä. Uiton tietous on saatu aikanaan Suomeen muista Pohjoismaista. Vanhin uittoperinne on ollut Norjassa, josta se levisi muihin Pohjoismaihin. 

Suomen tärkein sahateollisuuden keskus syntyi 1870-luvulla Kotkaan, jonne kuljetettiin puuta Saimaalta ja Päijänteeltä. Kymijoki oli Etelä-Suomen tärkein uittovesistö 1800-luvulla. Sen tärkein keskusjärvi on Päijänne ja Saimaalta tukkeja uitettiin Väliväylää pitkin Kymijokeen. 

Uittohaka eli keksi oli yksi tärkeimmistä uiton työvälineistä. Kolmesta viiteen metriä pitkän varren päässä oli haarakas teräspiikki, jolla liikuteltiin ja tartuttiin vedessä kelluviin tukkeihin. 

Puomit olivat tukkeja, jotka rajasivat uittoreittejä ja ohjasivat tukkien liikettä. Puomin veden päällinen osa oli usein uurteinen ja karhea, jonka vuoksi niiden päällä pystyi kävelemään liukastumatta. 

Pollarit olivat pystyyn kairattuja tukkeja, jotka laitettiin talvella avannosta kierrepää edellä ruuvaten kiinni pohjaan. Puomit kiinnitettiin pollareihin. 

Rölli (Valkealassa röllä) eli höyryponttoo oli laatikkomainen, kelluva alus, jolla liikutettiin tukkilauttoja kohdissa, joissa ei ollut tarpeeksi virtausta. Käyrälammessa röllä veti tukkilauttoja Jyräänjoen suulta Käyrälammen poikki Käyräjokeen. 

Uittoa Käyrälammella 

Uitto toi kesäisin paljon työväkeä alueelle ja monet alueen nuorista olivat kesätöissä jo 14–15 vanhana. Käyrälammen uittoporukassa oli pääasiassa paikallisia miehiä ja poikia ja työmaa oli Jyrään myllyltä Jokelan myllyn padolle. Lammella liikennöi pieni hinaaja, Röllä, joka kulki vaijerin varassa jokisuiden välissä ja veti tukkilauttoja kohti Käyräjokea. Pojat vartioivat lauttaa, jotta se ei jäänyt puomeihin kiinni. Yksi työpiste oli Jyräänjoen varressa, jossa vahdittiin, että tukit eivät päässeet ruuhkautumaan. 

Aamut alkoivat uittolaisten kokoontumisella. Puheltiin niitä näitä ja välillä kerrottiin eilen kuultu vitsi. Jutustelun lomassa todettiin tuulen suunta ja kun aamurituaalit tupakan polttoineen oli tehty, jakaannuttiin työpisteille. Työssä oli kaksi ryhmää, joista toisen asemapaikkana oli uittotalo ”Töttörö”. Toinen ryhmä hoiti Jyräänjoen yläpään uiton, joiden majapaikka oli Paaskosken suulla. Sieltä käytiin alajuoksulla työnjohtajan talolla vain palkanmaksupäivänä. 

Viikon keskimäärinen työaika oli yli 50 tuntia ja viikon ainut vapaapäivä oli sunnuntai. Töissä oltiin päiväaikaan yleensä 8 tuntia ja yövuoro kesti 12 tuntia.  

Työhön kuuluvan uittoreitin varrelle mahtui monenlaista luonnonvoimaa: oli koskea, virtaavaa vesistöä, suvantoa ja järveä. Tärkeää oli myös, mistä suunnasta tuuli. Lisäksi oli rakennettuja uittokouruja ja Käyrälammella höyryponttoo eli röllä, joka veti tukkilauttoja tuulen ollessa epäsuotuisa. 

Palkka maksettiin kerran kuussa ja se oli luonnollisesti merkittävä tapahtuma. Työmiehet kokoontuivat iltapäivällä Kepon ulkorakennuksen eteen odottamaan maksajia. Odotellessa istuskeltiin penkeillä ja pötköteltiin nurmikolla. Odottaminen ei haitannut, kaikki olivat hyvällä tuulella ja juttua piisasi. Tummiin pukeutuneet palkanmaksajat, joita oli yleensä kolme, saapuivat paikalle autolla. Koko tapahtuma oli kunnioitusta herättävä: jokainen kutsuttiin vuorollaan nimellä, palkan suuruus kerrottiin, rahasalkun haltija laski summan pöydälle, josta se haettiin.  

Tukkien uitto ja sen ympäristö tarjosi myös jänniä, jopa uhkarohkeita ja varmasti myös luvattomia leikkipaikkoja lapsille. Tukkien suma ja sumalla juoksu oli hauskaa ja melko jännittävääkin. Uimareissuilla saattoivat rohkeimmat mennä tukkien päälle makaamaan ja antaa virran kuljettaa.  

Jyräänkosken tukkiränni, josta puut laskettiin alas, houkutti myös seikkailuihin. Saattoipa joskus joku keksiä niinkin villin idean, että tukkiränniä pitkin voisi uida alas. Tukkirännin päässä joessa oli kuitenkin paljon kiviä, joten sinne ei passannut tippua. Kekseliäästi tukkirännissä uimista kokeiltiin niin, että naru sidottiin uijan ympärille ja muut pitivät kiinni toisesta päästä, jotta uija saatiin tarvittaessa vedettyä ylös. Tukkirännissä vauhti kiihtyi huimaksi ja siinä saivat narun pitäjät juosta oikein kunnolla, että pysyivät uijan perässä.  

Lue lisää uitosta ja Käyrälammen historiasta 

• Saarento ja Jokela: kylät kuin veljekset  
• Elämää pohjoisessa Kouvolassa: Kouvola  
• Virta vei ja torvi raikui: uitot Väliväylällä Valkealassa 1890-1963 
• Sievinen, Ulla-Maija: Kymijoella  
• Mattila, Hilkka: Tukkien Matkassa  
• Juvonen, Jaana: Kouvola 1939-2003 – kauppala, läänin pääkaupunki, aluekeskus  
• Seppovaara, Ossi: Kymijoki – virran kohtaloita vuosisatojen saatossa  
• Kotiseutuni Valkeala: kerrontaa ja kuvauksia  

Jokaisenoikeudet

Onkiminen ja pilkkiminen kuuluvat jokaisenoikeuksiin. Erityiskalastusalueet ovat tähän poikkeus. Jyräänjoen erityiskalastusalueella on oma kalastuslupa, joka oikeuttaa viehekalastukseen, vetouisteluun ja virvelikalastukseen.

Jyräänjoen luontainen kalalajisto on monipuolinen. Lisäksi jokeen on istutettu taimenta, harjusta ja kirjolohta.

Jyräänjoen erityiskalastusalue  

Jyräänjoen erityiskalastusalueeseen kuuluvat Paaskoski, Pikkukoski ja Immastenkoski, jotka laskevat Käyrälampeen. 

Erityiskalastuslupia alueella myöntää Saarento-Jokelan osakaskunta. Lisää tietoa erityiskalastusalueesta voit käydä katsomassa Saarento-Jokelan osakaskunnan sivuilta. 

Kalastuskieltoalueet

Kalastusrajoitus-sivuston karttapalvelusta löytyvät luonnonsuojelulain mukaiset kalastuskieltoalueet, kalastusrajoitukset saimaannorpan suojelemiseksi, vaelluskalavesistöjen muut kalastusrajoitukset ja ELY-keskusten uuden kalastuslain mukaiset kalastusta rajoittavat päätökset sekä alueet, joilla kalastusta säännellään rajajokien paikallisilla kalastussäännöillä. 

kalastusrajoitus.fi